Kirkkoja Euroopassa - Kalotaszentkirályi templom.

Kalotaszentkirályi kirkko Transylvaniassa, Romania.

Muutama vuosi sitten, 2007 olimme kiertomatkalla Romaniassa, ennen Unkariin kuuluneen Transylvanian alueella. Kiertelimme "vanhaa Unkaria" autolla, yövyimme ja ruokailimme matkailuyrittäjien yksityisissä kodeissa. Tässä kylässä se oli Kutashaz -niminen pensio (paina linkkiä). Upea matka, näimme ja koimme paljon kaunista ja hyvää. Koko matka olisi kertomisen arvoinen, mutta nyt kuvailen tätä yhtä kirkkoa, pienessä kylässä.

Kalotaszentkiráilyi on kylän unkarilainen nimi, Sancraiu sen romanialainen nimi. Transylvania on romaniaa, Erdély unkaria ja Siebenbürgen sakasaa ja kaikkia noita nimiä käytetään edelleen. Välillä oli hankalaa seurata missä mennään kun kylilläkin oli 2 tai 3 nimeä.

Kalotaszentkirályi templom sisältä.

Kirkko on vanha, XIII th. vuosisadalta peräisein ja läpikäynyt useita korjauksia. Vanhassa kirkokellossa nökyy vuosi 1481. Jokainen puinen kasetti katossa ja kaiteilla on erilainen, taidokkaasti käsin maalattu ja ne on restauroitu viimeksi 1994. Kauniit tekstiilikoristeltut ovat tässä kirkkossa punaisella kirjottuja. Tuo katosta roikkuva turkiksen näköinen laite on viljan tähkistä tehty koriste. 

Sancraiu Biserica - Kalotaszentkiralyi templom, kirkko lehterille päin.

Tämä on toimiva kirkko, se täyttyi taas sunnuntaimessuun, mihin osallistuimme kyläläisten mukana. Koko toimitus oli unkarinkielinen. Yksi virsi oli meillekin tuttu Lutherin "Jumala ompi linnamme", en olisi sitä tajunnut, mutta vieruskaveri kertoi. Unkarilaiskirkot Romaniassa ovat yleensä reformoituja (jossain sanottiin olevan noin 800 000 jäsentä), romanialaiset kuuluvat enimmäkseen ortodoksiseen kirkkoon (yli 86 %).

Linkkiä kannattaa napsauttaa, näet upean kirkon esittelyn, tämä on se romanialainen nimi, juttu on englanniksi: Sancraiu Biserica Reformata.

Wikipediassa on esittely Transylvaniasta: Transilvania

Syksyn satoa - vuonna 1956.

Äiti Anna, isä Edvin ja Maija / Maikku ihailevat kotipuutarhan omenia syyskuussa 1956.

Vaikka tuo yllä oleva valokuva on harmaasävyinen, on sitä helppo katsella värillisenä. Lisää vaan mielikuvituksessa omenan vihreää sekä muita vihreän sävyjä - ja paljon niitä. Edessä vasemmalla näkyy hennompaa  karviaspuskan väriä ja oikella syvää tummaa mustan viinimarjan lehtien hehkua. Muistan hyvin vanhan puutarhan jokaisen omenapuun ja kaikki marjapensaat, niiden värit sateessa ja kirkkaassa auringonpaisteessa.

Värien ihmettelyyn onkin aihetta, kun silmistäni on kaihi pois ja implaantit tilalla. Viikko sitten leikattiin oikea silmä, vasen yli vuosi sitten. Nyt ihmettelen ja ihailen, ennenkuin kokonaan unohdan kaihin vaikutuksen väreihin. Ennen - jälkeen vertailu oli helppoa kun toinen silmä oli vielä entisellään. Likinäköisyyttkin parannettiin samalla. Se harmaakaihinen silmäni linssi oli keltainen, eikä harmaa.

Takaisin puutarhan omenoihin. Kuvan puu tuotti hurjasti säilöntäomenia, lajia en muista. Omenasosetta ja mehua riitti sitten koko talveksi, kun säilyivät hyvi kellarissa. Kellari oli suuri ja osittain peruskallioon louhittu ja joka syksy se täyttyi. Oli tietysti omenoitten lisäksi juureksia, mehuja, soseita, hilloja, sieniä ja vaikka mitä. Porukassa säilöntää hoidettiin, äiti pomona ja me muut kykyjemme mukaan.

Erilaisia omenalajikkeita muistan ainakin Valkean kuulaan, Punakanelin ja Antonovkan. Mikähän se meidän suurin ja mielestäni paras puu oli, ehkä tuo Antonovka. Puu oli lopulta korkeampi kuin meidän kotitalo ja omenat valtavan kokoisia, mehukkaita ja hyvin kellarissa säilyviä. Taisi meistä jokainen vuorollaan pudotakin tuosta puustaa syksyisin. Pahoja vahinkoja ei sattunt meille eikä puulle. Valkea kuulas oli mehukas ja ensimmäiseksi syksyisin kypsynyt, puut pieniä ja siroja. Kaneli ei muistaakseni tuottanut kovin hyvin, ei tainnut viihtyä hyvin meillä. Oli meillä yksi erikoisuuskin, mistä me lapsena pidettiin eniten, villiomena. Oli se jalostettuna hankittu, mutta taisi kasvaa sellaiseksi kuin halusi - lasten lemppariksi. Kaupan omenia ei tarvinnut ostaa.

Turistina Helsingissä - Espoosta.

Esplanadin puiston kukkaistutuksia ja Runebergin patsas.

Kyllä Espoostakin voi ja kannattaa tehdä matkoja Helsinkiin - ihan vaan turistina, huvikseen, ilman mitään sen kummempaa tarkoitusta - yksin tai mieluimmin hyvän ystävän kanssa. Katsellaan paikkoja, ihmetellään kaikkea mikä on muuttunut, pohditaan pitkään minne mentäisiin syömää, istuskellaan ja jutellaan.

Tämän perjantain junamatka Leppävaarasta hurahti 17 minuutissa A junalla. Tykkään matkustaa kaikilla pysäkeillä pysähtyvällä junalla, on enemmän aikaa ympäristön tarkkailuun. Ei siinä suurta eroa ole, 4 minuttia. Matka maksoi 3.36 € matkakortilla, tavallinen kertalippu on 4 €.

Helsinkiläisen ystäväni tapasin Hesan assan kukkakaupan edessä, niinkuin aina - tässä samassa paikassa. Totesimme ettei paikkaa kannata vaihtaa, jompikumpi tulisi kuitenkin tänne - vanhasta muistista. Ei sekään olisi ongelma, onhan meillä kännykät mukana, vaikka ei me kuitenkaan kuultaisi soittoa, textarin ehkä tarkistaisi sitten myöhemmin. Hyvä, nyt olimme molemmat 10 min etuajassa.

Espan puistoon suuntasimme aluksi, se oli turisteja tulvillaan, elokuu kun on Euroopan lomakuukausi. Ihailimme Runbergin patsasta ympäröiviä kukkaistutuksia, samaa värimaailmaa oli puiston muussakin koristelussa. Elävä kultainen kaunis "tyttöpatsas" ilahdutti ohikulkijoita. Lantti tytön pieneen kuppiin (edessä maassa) sai tytön vaihtamaan kaunista tassiasentoaan. Vanha Kappeli ravintola oli rempassa ja terassikin puoliksi auki, muusiikkilavalla oli elävää musiikkia.

Kauppatorille seuraavaksi, niinkuin aina näillä päivän Hesan matkoilla tehdään. Alla kuvassa soitteleva haitariorkesteri esiintyi jo kesäkuun alussa, samanlaisella turistimatkallani. Paikkana Kauppatorin ratikkapysäkki, yleiseöä piisasi ja soitto oli upeaa. Tuo kuvan tarkka kuulija näytti olevan kilpaileva ulkomaalainen haitaristi, otti oppia suomalaisporukasta, ainakin seurasi silmä ja korva tarkkana koko esityksen.

Elokuinen kauppatori on kokemisen arvoinen, upeaa väriloistoa, tuoksuja, makuja sekä iloisia ihmisiä. Niitä lokkiverkkojakaan emme nähneet, olikohan ne jo poistettu vai eikö me vaan huomattu. No, ei muuten ollut lokkejakaan.

Jotain muuta huomatti eka kertaa, nimittäin se hotelli, Hotel Haven Unioninkadulla, missä Rihanna asui Helsingin konserttinsa ajan, hän on barbadoslainen pop -artisti. Kuuluisa hotelli, eikä me tiedetty sitä ennestään. Taas samaisen hotellin edessä oli paljon väkeä, ei menty kuikuilemaan uteliaana. Eilen sitten selvisi että Dalai Lamahan se siellä nyt asui.

Seuraavaksi tarkistettiin Pohjoisespalla oleva uusi / uusittu Strindbergin kahvila. Vanhan kahvilan paikalla on nyt uusi Marimekko ja kahvila siinä vieressä. Kananpojan salatti oli tosihyvää, palvelu hyvää ja paikka tyylikäs, muutenkin vierailemisen arvoinen.

Takaisin Espooseen matkustin bussilla, eri maisemat vaihteeksi, matka maksoi saman kuin tullessa mutta kesti yli puoli tuntia. Bussini lähti Elielinaukiolta Postitalon ja Rautatieaseman välistä. Odotellessa sain vielä seurata laitapuolen kulkijoiden touhuja (narkkari, juoppo, kerjäläisiä jne), siis ihan kuin olisi turistina jossain.......  Ystäväni matkusti kotiinsa myös linjurilla, hän Hesan Oulunkylään.

Vasta maalattu Helsingin kaupungintalo, taustalla tuomiokirkko.

Kesämuisto Unkarissa.

Satumua.

Uavan meren tuolla puolen pitäsj olla mua,

jossa paekat lämpösinä aena olla sua.

Siellä kukat nuutumata aena rehottaa.

Päevä paestaa, rannan hiekkaan, laene liplattaa.

Voe, voe, jos minnäi jonnii kerran tuonne piäsisin,

Niin tuskin tänne paluuta ies yhtään miettisin.

Vuan siivetön ei ossoo lentee, vanki se on muan.

Sua huaveilla ja unta nähdä minnäi tiällä vuan.

Lennä laalu sinne, missä lie tuo satumua,

Jossa jonnii pitäis outtoo minuakkii vuan!

Lennä laalu niin ku liitää huarapiäskynen

Kerrro, jotta unissain on yksinomaan hiän

Tässä on oikeet SATUMAAn sanat, sellaiset mitä varmasti on lauleltu tällä Suomen niemellä usseempaankin kertaan. Sain sanat serkkuni vaimolta, Irmalta, iloisen laulamisen toivotuksen kanssa. Hän ei varmasti pahastu kun jaan tätä iloa eteenpäin. Minua ainakin naurattaa ja laulattaa.

Satumaan kuvaksi laitoin auringonkukkapellon Unkarista, matkanvarrelta Budapestista Nagybörzönyiin ja Duna-Ipoly N.P. - luonnonpuistoon ja toisen kuvan pienestä kahvilasta missä joimme kahvit satumaisen ihanien leivosten kera. Leipomo on muuten tässä samassa talossa Nagymarosin kylässä, paikka on tuotteistaan kuuluisa - mekin siellä jo melkein kanta-asiakkaita.

Leipomo kahvila Nagymarosissa, Tonavan mutkassa.

Uusi radio - retroradio.

Tämä on uusin hankinta kotiin - RETRORADIO - klassinen mono-radio. Eilinen ostos maksoin 36,95 €.
Retroa radiossa on sen muotoilu ja stereon puuttuminen.
Uutuuksiakin siinä tietysti on. Säätimien ympärille tulee kaunis sininen valo, kaiutinta voi käyttää muiden laitteiden kuunteluu, herätys- ja snoozetoiminnot. Kellon ja kalenteritietojen toimimiseen tarvitaan paristot, 2 kpl.

Vanha radio on jotenkin rikki, se kun kärsii selvästi häiriöistä ja pätkii, eikä edes aukee enää pienellä kädenliikkeellä, niinkuin mielestäni pitäisi. Tuota se on tehnyt pitemmän aikaa, ainakin muutaman vuoden. Nyt sain tarpeekseni ja kun näin tämän uuden pienokaisen kaupassa, oli valmis hankintaan. En hävitä sitä vanhaakaan, soittelen joskus cd -levyjä ja kasetteja, jos nuo osat edes toimivat kun en ole kokeillut aikoihin.

Tarpeettoman tavaran kierrätyspäivät.

Tämän kesäreissun ensimmäinen aamu Budapestissa, heinäkuun puolessa välissä, vähän pysäytti ajattelemaan.  Tapani mukaan vilkaisin ikkunasta pihalle ihaillakseni maisemaa ja tarkistaakseni lämpötilan. Nyt oli ikkunan alla jonkun makuuhuone, asukas oli jo herännyt. Huomasin, että tämän pikkupuiston jokaisella nurkalla oli asumukset - leirit. Hetken hämmennyksen päästä muistin ettei kyseessä voikaan olla laman seurauksia ja asunnottomien uusia majapaikkoja, vaan ---- odoteltiin sitä kerran vuodessa tehtävää rojunhävitystä ja -kierrätystä. Nimittäin kaikissa kaupunginosissa järjestetään kirrätyspäivät - tai mikä sen nimi nyt onkaan, suuret siivouspäivät - nyt oli Józefvárosin vuoro.

On muuteen monesti selvitetty turisteille ettei kysesssä ole asunnoistaan ulos häädettyt perheet tavaroineen tai joku muu onneton tilanne, vaan toisten siivous ja toisten työpaikka.

Nämä leirit ovat hyvien paikkojen varauksia, eli se tavara mikä ympäröivistä rakennuksista tuodaan kadulle, on varattu aluksi tälle sakille. Paikka toimisi myös "välivarastona ja verstaana".  

Kahden päivän päästä alkoi tavaraa kertyä paikalle. Leirien elämä oli melko vilkasta, yöllä ja päivälla. Olihan siinä ainakin tusinan verran paikallaan pysyvää väkeä, asemien vahtivuorot vaihtuivat kun osa leiriläisistä nukkui vuorollaan. Auringon porottaessa puisto-käymälä alkoi tietysti haista p....lle. Onneksi meidän talon napakka talkkari piti komentoa ja vahti että paikat pysyivät kutakuinkin järjestyksessä. Luuta heilui ja katu sekä jalkakäytävät pysyivät siisteinä.

Paikalle tuotiin huonekaluja, helloja, jääkaappeja, vaatteita, kaikkea mahdollista. Purkujätteiden, maalien ja muun ongelmajätteen vienti on yleensä kielletty, mutta .... No, varsinainen kierrätys sujui vauhdilla, kaikki metalliromu irrotettiin (laitteet särjettiin ja metalli poistettiin) ja koottiin kasoihin. Yllä kuvassa näkyvä pikku kuormuri keräsi metalliromua, toinen auto kokosi puutavaraa. Myöhemmin kun "arvotavara" oli koottu, pääsi kuka tahansa etsimään itselleen esim. kunnostettavaa pöytää. Tuostakin olisi saanut pienen asunnon kalustettua vähällä vaivalla.

Saman puiston toisella nurkalla oleva leiri ja uusi tavarakasa.

Seuraavana maanantaina oli kaupungin puhtaanapito korjannut paikalle jääneet rojut, sitten tuli rankkasade ja talonmies-rouva joka siivosi loput. Pakko oli ihailla tuota rankkaa, viikon kestänyttä työrupeamaa, siinä vasarat ja moukarit heilu, ja metalli murskaantui ja särkyvä lasi helisi. Melko hyvässä sovussa koko touhu hoitui, pientä nujakointia huomasin. 

Tätä linkissä olevaa YouTuben upeaa esitystä todella kannattaa katsella ja kuunnlla. Bangó Margit - Gyere  ja tassivat mustalaistytöt esittävät Unkarin mustalaismusiikkia - sitä oikeaa ja hyvää.

Uusi kahvipannu - Perkolaattori.

Uusi hankinta minullakin, Perkolaattori kahvinkeitin tai -pannu. Kyllästyin katselmaan turhan suurta kahvinkeitintä pienen keittiön työtasolla. Vaikka ei se vanha keitinkään kovin suuri ole, työtaso ja keittiö vaan ovat pieniä. En sitä vanhaa hävitä, sille on hyvä lepopaikka kaapin ylähyllyllä. Tarpeen tullen, nostan sen taas vanhalle paikalleen - silloin kun on suurempi porukka kahvilla.

Tämän uuden - Perkolaattorin tunnen ennestään. Muinoin nuoruudessani sellainen oli keittiöni työtasolla USAssa - muidenkin keittiöissä niitä näin. Usein pannu ladattiin jo illalla valmiiksi, vesi säiliöön ja kahvinpöönit omaansa. Aamulla vaan töpseli seinään vaikka silmät ummessa. Hyvää kahvia tuli, kunhan piti pannun puhtaana ja veden raikkaana. Tämä uusi pannu on Ruotsalainen, lähiostarista ostin sen eilen. 

Kahvipannun ja kuvan koristeeksi laitoin kaksi kaunista, käsin tehtyä liinaa Unkarista, Kalocan alueelle tyypillistä kirjonta. Ovat niin taidokasta käsityötä, että on vaikea erottaa niiden oikeaa ja nurjaa puolta toisistaan - eli kummin päin vaan, aina on oikein päin.