Nuoren perheen valokuva-albumista.

Nuoren parin, omien vanhempieni, ensimmäinen yhteinen valokuva-albumi alkaa vuodesta 1937. Isä Edvin kirjoitti ja kuvitti albumin etusisäkannen näin kauniisti. Näitä herkki kuvia ja tekstejä meillä kotona ilmestyi milloin minnekkin, parhaiten muistan keittiön ikkunan pimennysverhoon valkoisella liidulla tehdyn viestin. Se oli jotain samanlaista kuin yllä oleva, kumpa se olisi säilynyt. 

Yllä, kannen päälle sijoittamani valokuva aloittaa albumin ja perheemme kuvatarinan. Anna ja Edvin vihittiin vuonna 1936, ensimmäinen koti heillä oli Laukaan Vihtavuoressa. Tämän kuvan tekstinä on "Messuilla 1937", kuvauspaikka näyttää olevan Jyväskylän kirkkopuiston käytävä. Äitillä on se sama kansallispuku päällään, mitä minä käytin myöhemmin ja mikä on jo siirtynyt kaksi sukupolvea eteenpäin (Tiina uudisti puseron). Äitini käytti kansallispukua juhlapukunaan, kuvassa isä muodikkaassa golf -asussa.                   

 Jyväskylän messut järjestettiin kaupungin täyttäessä 100 vuotta. Museoviraston kuvakokoelmassa olevien kuvien perusteella näkyy kaupungissa olleen  juhlatunnelmaa. Lounaispuistossa oli pääjuhla ja "Norssin" luona, nykyisellä Yliopistonkadulla näkyi paljon väkeä. Olikohan tuo koulurakennus varsinainen messujen esittelypaikka, ainakin tuossa kuvakokoelman kuvassa näyttää siltä. Kuvien liittäminen tähän ei taida onnistua kun kuvien käyttömaksu on hurja (olenkohan nyt ymmärtänyt asian oikein, ettei kuvia voi käyttää omissa blogeissakaan!) Linkki ehkä onnistuu  Museoviraston kuvakokoelmat. 

Yksi elämänviisaus.

Maikun blogista lainattu Maija Mehiläisen kuva.

"Aerodynamiikan lakien mukaan ja kuten tuulitunnelin avulla on helposti osoitettavissa, 

kimalainen ei kykene lentämään. 

Tämä johtuu siitä, että sen ruumiin koko, paino ja muoto suhteessa sen siipien yhteenlaskettuun kantopintaan tekevät lentämisen mahdottomaksi. 

Mutta kimalainen, joka on tietämätön näistä tieteellisistä tosiseikoista 

ja jolla on melkoinen määrä päättäväisyyttä, 

lentää vain - ja kerää jopa hiukan hunajaakin."

Näin tämän viisauden jossakin, joskus nuorena, kirjoitin sen muistiin ja tein siitä ohjetaulun, mitä pidin työhuoneeni seinällä. Ja yritin noudattaakin kimalaisten esimerkkiä, yritän edelleen. 

Sukuvika vissiin, kun pikkusiskokin on Maija Mehiläinen. 

Kimalaiset, ampiaiset ja mehiläiset menevät helposti sekaisin, kaikki ne lentää, surisee, pistää häirittäessä (tai vahingossa) ja kerää hunajaa. Yleensä en muista mikä niistä on iso ja mikä pieni, ei haittaa. Tässä kuitenkin linkki viisaaseen tietoon Wikipediassa  Kimalaiset .

Maalaismarkkinat Leppävaarassa.

Markkinatunnelmaa Leppävaaran kävelykadulla.

Syksyinen lauantai ja Maalaismarkkinat Espoossa. Oli hyvä markkinasää, ei tuulta eikä sadetta ja markkinaväkeä riittävästi. Olin jo aamupäivällä paikalla, se on paras aika kun ei ole vielä tungosta ahtaaksi käyvällä raitilla. Leppävaaran markkinoita järjestetään muuten muutaman kerran vuodessa, ainakin keväällä ja syksyllä. Kesällä pidetään ohjelmalliset raittikarnevaalit.

Tarjolla oli kaikkea, tavallisesta rihkamasta, käsitöistä, maaseudun tuotteista valmiisiin aterioihin saakka. Taisi tarjonta olla tällä kerralla monipuolisinta mitä muistan aikaisemmilta ajoilta. En huomannut kaipaavani mitään erityistä, no - ei ollut tuoreita juureksia. Tunnelma oli hyvä, väellä oli aikaa rupatella ja istuskella ruokateltoissa.
Helppoheikkiä ei taida enää olla olemassa, onneksi huuleheitto vielä osataan. Kun halusin ostaa "noita pekonilla maustettuja piirakoita, ettei tartte mitään päälle laittaa", totesi myyjä "kannattaa laittaa päälle ettei tule kylmä".

Eläimet ja lapset markkinoilla.

Kotieläinpuisto oli lasten suosikki. Paijattavana oli lauhkeita lampaita, vuohi ja pupuja, ponilla pääsi ratsastamaan ja hevoskärryillä ajelemaan, katseltavana oli ainakin kanoja ja villisika. Itse nautin  lasten katselemisesta.

Syksyinen näkymä Vallikallion näköalapaikalla -  matkalla markkinoilta kotiin.

Vanha kone - löysin lempparini.

Kuvassa osa Rahamuseon rahanarvolaskurista, kone laskee ja rätisee.

Olen taas miettinyt rahan arvoa ennen ja nyt. Ajatus pohdintaan tuli sukututkimuksieni yhteydessä. No, onhan sitä tullut ajateltua muutenkin - nyt kun kaikki viestimet syytävät juttua rahasta. Kellä on - kellä ei - missä saisi olla ja missä taas ei - kuka sitä saa liian helpolla tai kenen ei pitäsi saada ollenkaan. Enpä aio tätä pohtia sen kummemmin.

Rahan arvon laskemisen ohjeita ja erilaisia malleja löytyy internetissä. Eipä tarvitse itsekseen pähkäillä, muutoin kuin miettiä mitä niistä monista malleista ymmärtäisin ja mikä olisi se oikein. Aikaa siinä etsimisessä ja ymmärryksen testaamisessa vierähti. Sitten kun kohdalle osui Suomen Pankin rahamuseon  laskuri, olin täysin myyty.

Tässä on linkki Rahamuseoon  ja täässä toinen Rahamuseon arvolaskuri

Tämä kone on kaunis, järkevännäköinen ja se toimii. Tätä konetta on helppo ymmärtää, ja minä uskon siihen (vaikka ihan kaikkea sisältöä en ymmärräkään). Köyttöohjeita saa koneen oikean yläkulman painikkeista. Creditistä löytyy koneen tekijät ja infosta ohjeet. Rahamuseosta löytyy muitakin koneita, mutta tämä on ehdoton lempparini.

Se alkuperäinen syy koneen löytymiseen oli se, että halusin selvittää minkä arvoinen on vuonna 1918 perintönä saatu 500 mk. Kone kertoi sen olevan nyt 159,66 €.

Rahan arvoin lisäksi pitäisi muistaa muutakin, esim. mitä vuosi 1918 tarkoitti. Koneesta katsoin vielä voin hintaa, vuonna 1918 voi oli 12,82 mk, inflaatioprosentti oli 241,38 %. Elinkustannusindeksi oli 9.18, nyt se olisi 1743.00 kun vuonna 1951 se oli 100. Historiaa ymmärrän jonkin verran, mutta prosentit ja indeksit ovat täyttä hepreaa.

Elämää Transylvanian maaseudulla.

Paimen tuo lehmiä kotinavettaan lypsettäväksi.

Ensimmäinen matkani Romanian Transylvaniaan jäi pysyvästi mieleeni, hyvin myönteisenä. Jotain näistä matkoista olen jo kertonut aikaisemmissa blogissani, kirkkoja olen esitellyt.

Kalotaszentkirályi kylässä, aivan majapaikkamme edessä, saatoimme seurata lehmien kotiinpaluuta laitumelta, niinkuin joskus ennen Suomenkin kylissä. Lehmänkellojen kalke ilmoittin niitten saapumisesta. Joka ilta, täsmälleen samaan aikaan, kylän yhteiset paimenet saattelivat karjan takaisin koteihinsa lypsettäväksi. Puhveleitakin oli mukana. 

Kutashaz pensio auringonpaisteessa. 

Maataloudessa, ainakin Transylvaniassa, tuntuu kuin olisi siirrytty ajassa vuosikymmeniä taaksepäin. Ainakin meille tuli ne Suomen vanhat ajat mieleen, kun aamuisin näimme miehiä ja naisia matkalla pelloille, haravat ja sirpit olalla, toiset hevoskärryillä toiset jalan. Päivällä kuumassa auringonpaisteessa pelloilla näkyi olkihattuisia  hahmoja ahkerassa työssä tai pitämässä taukoa pellonpientareella. Ehkä nuo työt on tehtävä käsipelillä porrastetuilla vuorten rinteillä (alakuvassa näkyy heikosti noita porrastuksia). Kuniita kukka- ja yrttiniittyjä tuolla riittää.

Transylvanian maaseutumaisemassa niittyjä ja peniä pletoja.

Lammaspaimenia Transylvanian maaseudulla, kuvasin junan ikkunasta.

Koristeellinen Székely portti tyypilline tälle alueelle,.

Transylvanian itäosassa asuu unkarilaisvähemmistöön kuuluva kansanryhmä, Székelyt (linkki Wikipedian sivulle, engl.). Wikipedian sivuilla esitellään myös Szkely kansan historiaa, taas englanniksi.

Yläkuvan talo oli toinen majapaikkamme tällä matkalla. Talon isäntä on puuseppä, kuvassa näkyvä kaunis Székyly portti on omaa tekoa. Talon isoäidillä on vuohia, joita hoitaa kylän yhteinen vuohipaimen jossain vuorenrinteellä. Omien vuohien juusto oli maittavaa, niinkuin kaikki muukin talon tarjoama ruoka, itse kasvatettuja puhtaassa ympäristössä.