Paperijuttuja - nukkeja - aarrearkussani.

Paperinukke ja hänen vaatteitaan, 1950 -luvulta.

Naapurin Paula on hyvä maalari ja piirtäjä - ja on sitä edelleen. En muista milloin Paula teki tuon paperinuken vaatteineen minulle ja Maijalle, mutta joskus 1950 -luvun alkupuolella sen on täytynyt olla. Mutta sen muistan kuinka ihailimme jo silloin Paulan taitoja. Hän hallitsi vesivärien käytön ja tyylitajukin  oli jo lapsena. Mistä lie vaatemallit ovat peräisin - tekijän omasta päästä ja ajan muodin vaikutuksista varmaankin. Tälläkin paperinukella on vielä suuri vaatevarasto. Hänellä on näiden lisäksi ulkoiluvaatteita, päällystakkeja, hattuja ja kenkiä. Paulasta tuli sitten somistaja suureen yritykseen (muistankohan nyt oikein ja mikähän senkin ammatin nimi on nykyisin).

Paperinuken läpikuultava pusero.

Askartelimme noita nukkeja joskus meidän keittiön pöydän ääressa ja joskus naapurin Paulan keittiössä (tai suuremmalla joukulla jossain toisessa keittiössä). Tavallinen vesiväripaperi oli pohjana. Usein aikaisemmin tehdyn piirustuksen/maalauksen nurjalle puolelle tehtiin nuo nuket - paperin uusiokäyttöä. 

Ei noilla nukeilla leikitty sen kummemmin, niitä tehtiin vaan. Suunniteltiin, piirrettiin, väritettiin, leikattiin ja sovitettiin. Niin ja onneksi niitä säilytettiin hyvin - ovat vieläkin hyvässä kunnossa. Minun yhdeksi ammatikseni tulikin sitten paperikonservaattori (joskus paljon myöhemmin).

Tässä yksi kuva lisää aarrearkustani -  äitini vanha vanerinen matkalaukku. Sen päällä on toinen aarrearkkuni. Sen hankin aikoinaan Saksassa asuessani ja sen aarteet ovat itsetehtyjä tai uudelleen tuunattuja koruja.

Tämä paperinukke on samoilta ajoilta - joskus 1950 -luvulta, alkupuolelta. Onkohan se minun vai Maijan tekemä? En kertakaikkiaan muista, ei sitten pienintäkään mielikuvaa asiasta. Näitä omatekosia nukkeja on tallessa useita. Meidän omat on yleensä väritetty värikynillä, ehkä vesivärien käyttö ei vielä ollut hallussa. Osattiinhan me vesivärillä maalata, tämänkin nuken takapuolella on vesivärimaalaus - on muuten koulussa tehty työ, jossakin näkyy nimeni ja luokkani numero. Käytimme minun paperit uudelleen, kun suuri osa Maijan töistä jäi kansakoulun kokoelmiin tai olivat niin hyviä ettemme halunneet tuhota niitä. 

Muistoja vuodelta 1952 ... aarrearkussani.

Vuoden 1952 kesäolympialaiset pidettiin Helsingissä. Itse kisoista en muista juuri mitään muuta kuin vuosiluvun ... ja sen, että meillä kävi Ameriikan vieraita, sukulaisten naapureita kävi. Valokuvia otettiin, olihan se tärkeä vuosi muistaa, koko Suomi oli odottanut olympialaisia jo niin kauan. Isä kuvasi itselaukaisinta käyttäen, ja pääsi itsekin kuviin.

Muutama dokumentti on sentään jäljellä, ainakin nuo kirjekuoret ovat hyvässä tallessa aarrearkussani. Muistelen, että noita olympialaisten kirjekuoria tehtiin itse (ehkä myytäväksi urheilun hyväksi). Paperiarkit saatiin jostain valmiina, itse ne sitten taiteltiin ja liimattiin kasaan. Ainakin nuo meidän ovat lasten tekemän näköisiä, taiteltu melkein oikein mutta liimaa levitetty ja roiskittu muuallekin kuin pitäisi. Ehkä nuo epäonniset voitiin pitää itse. Näin muistelen, en ole varma.

Kuoriemme päälle on kirjoitettu tyttöjen nimiä, vähän ihmettelin mitä varten. Selvisihän se kun katsoin sisältöä, paperinukkeja vaatekertoineen löyti. Suurin osa nukeista on itse piirrettyjä ja väritettyjä, jokunen painetuista arkeista leikattu ja ainakin yksi naapurin Paulan tekemä (sen muistan varmasti koska ihailin aina hänen piirustus- ja maalaustaitoaan). Mutta nämä meidän omatekoiset, minä ja Maija niitä väsättiin. Nukkien takana näkyy osia vesiväritöistä, harrastettiin jo pienenä uusiokäyttöä ja tuunaamista. Tarvikkeista oli pulaa. Yhdessä me niitä värkättiin, en enää tunnista mitkä on minun ja mitkä Maijan tekemiä, yhteistöitä. Esittelen niitä joskus myöhemmin.

Kuorissa on myös kiiltokuvia, yksi vanha urheiluaiheinenkin (nuo alkukuvan juoksijat). Tiedän, että osa kiiltokuvista oli jo meidän äitillä, ovat jo melkein sata vuotta vanhoja. Vanhimmat kiiltokuvat olivat ja ovat edelleen mieluisimpia, pidin jo pikkulikkana niiten paperin laadusta (siitä miltä ne hyppysissä tuntui) ja kauniista väreistä - olivat aikoinaan jo oikeita aarteita.

Yli vuosi sitten esittelin AARREARKKUANI, vähän sen sisältöäkin. Tuo vanha vaneriaski on se aarrearkku, äitin vanha matkalaukku. Meillä oli kotona niitä kaksi, minulla on nyt se isompi ja pikkusisko Maikulla se pienempi.

Perheen miehille, isälle ja Pentti veljelle hommattiin olympialais aiheiset solmiot. Ne muistan hyvin, olivat kirkkaan värisiä ja hohtavan kiiltäviä ja niitä säilytettiin kauan. Muistelen, että Pentti ne halusi itselleen - sitten myöhemmin.

Viereisessä kuvassa isällä on tuo solmio, tyttäret vierellään. Pelkkä solmiokin olisi tähän riittänyt, mutta jätinpä meidät pikkulikat kuvaan (alkuperäisissä ollaan me kaikki viisi). Ollaan niin söpöjä ja totisia, tukka järjestyksessä, samanlaisissa äitin ompelemissa kukkamekoissa.

Aarrearkkuni käsilaukku.

Tyylikäs nahkainen käsilaukku kuului äidilleni, nyt se on minulla aarteitteni ja muistojeni joukossa. Laukku on säilynyt hyvin, vaikka sitä käytettiin paljon, niin äiti kuin me pikkutytötkin leikessämme. Ei äitillä aikoinaan kovin montaa käsilaukkua ollut, eikä tämä laukku jouten kaapissa käyttämättömänä maannut. En tiedä laukun ikää enkä sitä mistä hän sen aikoinaan sai, ehkä se oli oma ostos, isän lahja tai Ameriikan paketissa tullut - niinkuin olemme sisareni kanssa arveleet. Laukussa ei ole minkäänlaista tekijän leimaa tai merkkiä.

Viimeksi muistan äitin säilyttäneen tässä laukussa omia muistojaan. Niistä on vielä jäljellä vanhoja äitin ja isän henkkareita ja passeja, jäsenkortteja, lippuja, sota-ajan dokumentteja, myös yläkuvassa näkyvä pikku lehtiö sekä kaunis käsin kirjailtu onnittelukortti. Käytössä hänellä oli jo uudet veskat.

Aika vanha tuo laukku jo on, varmasti yli 70 vuotias. Mistäkö sen sitten tiedän kun muuta en tunnu tietävän! No, laukku näkyy äitini kädessä ainakin yhdessä valokuvassa, mikä on otettu vuonna 1941. Laukun muoto on helppo tunnistaa, Pääsiäisenä Jyväskylässä otetussa valokuvassa.


Pääsiäisenä, huhtikuussa 1941 Jyväskylässä Harjun portailla.



Äitin vanha vaneriaski on aarrearkkuni.



Äitin vanha käsilaukku ja vaneriaski, 1930 - 40 lukujen taitteesta

 Säilytän aarrearkussa tärkeitä muistoja perheestäni, elämästämme ja tietysti kaikkea omasta elämästäni. Ei tuohon vaneriaskiin kaikki tärkeä mahdu, on kuitenkin kaikenlaista häviämisvaarassa olevaa ja sellaista mille on vaikea löytää omaa muuta paikkaa. Siellä on vanhoja asiakirjoja, kirjeitä ja kortteja, käsitöitä, kouluvihkoja, kirjenippuja, valokuvia, pari pitkää lettiä, käsilaukku, kiiltokuvia, ym. ym.

En ole vielä koskaan katsellut ja lukenut kaikkea mitä aarrearkussani on, täydellinen inventaario on vielä tekemättä. Usein olen sen aloittanut, mutta aina se on jäänyt kesken. Tänään taas aloitin.

Kypärämäen Kansakoulun ainevihko pysäytti tällä kertaa. Vihko on IV luokalta, luultavasti syyslukukaudelta, koska aineet ovat aika surkeita verrattuna toiseen saman luokan vihkoon. Olin silloin juuri 10 vuotta täyttänyt ja tästä aineesta sain numeroksi 6 1/2, sivut punaisenaan pukkeja (mitkä näköjään piti korjata toiselle sivulle uudelleen kirjoitettuna!!!!).

Omatekoinen villatakki

Olen tehnyt kaksi villatakkia. Sen jonka tein ensiksi olen hylännyt jo. En yksinkertaisesti kehtaa pitää sitä muiden nähden. Se on kauniista harmaasta villalangasta tehty. Mallin otin eräästä lehdestä. Olin silloin ensimmäisellä luokalla tässä koulussa.

Aluksi tein sitä aina kun vain aikaa oli. Kun kutomis intoni laimeni, villatakki sai olla rauhassa kuukausikaupalla. Aloin taas innostua ja tahdoin saada takin pian päälleni. Siksi aloin kutoa löyhää.
Olisin päässyt eräänä iltana elokuviin, mutta en lähtenyt, koska vllatakkini oli melkein valmis. Tahdoin saada sen seuraavana päivänä päälleni. Olin siihen aluksi hyvin tyytyväinen. Mutta vähän ajan päästä minua alkoi vaivata se, että toinen hiha oli vähän lyhyempi kuin toinen. Se oli myös liian kapea. Napit eivät menneet hyvin kiinni. Viimeksi tekemäni kappale oli vähän löysemmin tehty kuin toinen.
Olen pitänyt omatekoista takkiani vain kotona ja toisten vaatteiden alla, etteivät muut näkisi sitä. Puran sen ja teen siitä jotain muuta.
Toinen villatakkini on jo paljon parempi. Olen siihen aika tyytyväinen. Sitä olenkin pitänyt jo pari vuotta ja tulen pitämään edelleenkin niin kauan kuin se tulee käyttökelvottomaksi.

Olin ja unohtanut tuon ensimmäisen omatekoisen villatakkini, mutta tuossa ylläolevassa kuvassa se on päälläni, vai olisiko tuo jo se parempi. Olen tuo suurempi pikkutyttö, joka seisoo tumput suorana. Naamaansa vääntelevä on sisaren pikku Maikku (se "Maijan monenmoista murua" blogissa). Muut henkilöt kuvassa ovat, vasemmalla seisoo Pertti serkku, Pentti veli ja äiti ja isä.

Aion esitellä aarrearkkuni sisältöä jatkossakin.